historia ei tiedä kumpaan suuntaan salaisuus on sinussa hiljaa

Miialle & Markolle





Sinä olet silmiesi edessä
ja se on harmaa.
Sinä olet sininen. Oksa,
avaa suu kohti auringon kuivaa
suuta, joka imee hitaasti
veden kuolleena maahan. Salaisuus oli
kerran, ja tämä tietenkin hämmästytti minua suuresti.
Minä lepattelen, hedelmöitän kaiken, suusta suuhun
suuta, niin vapaa olet kuin taivaslintu täynnä multaa.
Kieli suussa kuin lippu joka lepattaa aina.
Millaista viisautta on samankaltaisuus?
Mihin suuntaan menenkään
tulevaisuus koittaa
siellä. Olin kerran
ja näin, miten vihreää on kiitollisuus
enkä pystynyt haistamaan tuulen suuntaa.
Jäisit ovensuuhun, katsoisit kuin ihmettä,
kuuro, sade, tuoksuu, loiva.
Katsoisit kaupunkiin, jossa olit suunnitellut
kirjoittavasi kirjan, joka
räpsi valkoista peltoa vasten.
Tiedät, että suuria kertomuksia
vokaalien salaisuuksissa on jotain, mikä muistuttaa
että salaisuudesta oli pidettävä kiinni ja jos käsi lipesi, ei
salaisuuksia kerrottu.
Kertomusta suuresta
valtavasta lankapallosta
ei enää voitu esittää.
Yhdessäkö me auttaisimme salaisuuden takaisin tähän?
Sinun tekee mieli kiivetä, ja
salaisuus on vokaaleissa.
Ne tekevät sinulle
salaisuuksia, mutta historia ei tiedä, kumpaan suuntaan
salaisuus on sinussa hiljaa.
Vokaalit kannattavat käsissään kirjoitusta. Lapsi
avaa suunsa ja päästää ulos
eikä aina suuntaan mihin ylsit,
sillä minun tuoksuni lankeaa kuin suloinen aurinko ja
ne valaisevat sinun uniasi öisin.
Päivisin olet kauniita, vaikka
et sinä kykene sitä näkemään.
Et osaa
ottaa vastaan kaikkea punaista.
Unessani pesukarhut kylpevät
lammikossa ja verenpunainen,
punainen lanka on mahassani kerällä.
Odotin että tulisit, punainen kerä kädessäsi.